Hänen reppunsa teki minuun vaikutuksen. Siinä oli kantokehikko, jonka ansiosta oli mahdollista kantaa huomattavasti painavampaa kuormaa kuin mihin olimme tottuneet. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Nils Olsson Sarri, poronhoitaja
Nyt 80-vuotias poronhoitaja Nils Olsson Sarri muistaa edelleen, kuinka uusi kantokehikko teki häneen vaikutuksen 1950-luvulla. Kehikon oli tehnyt 14-vuotias poika nimeltä Åke Nordin.
Åke oli tehnyt repun ennen vaellusta Dikanäsiin, pieneen yhteisöön Västerbottenin tuntureilla, kesällä 1950. Tuohon aikaan useimmat reput olivat muodottoman päärynän muotoisia. Kun sellaisen repun pakkasi, vaeltaja joutui kävelemään lähes kaksinkerroin, ettei kaatuisi painon voimasta selälleen. Lisäksi paita kastui läpimäräksi hiestä, koska raskas reppu oli suoraan selkää vasten, ja hikinen paita muuttui kylmäksi, jos sää viileni. Nuori Nordin päätti tarttua tuohon ongelmaan.
Hän oli lukenut, että painavaa taakkaa kannettaessa paino pitäisi sijoittaa korkealle ja lähelle selkää. Åken ystävän Lars-Olofin sitoessa perhoja Åke meni Nordinin perheen Ulvön-saaressa olleen kesämökin aitan edustalle ja nikkaroi puisen kehikon. Åken äiti Gunhild oli räätälin tytär ja oli opettanut Åken ompelemaan jo kymmenvuotiaana. Äitinsä Singer-merkkisellä polkuompelukoneella hän ompeli vahvasta puuvillakankaasta säkin, jonka hän kiinnitti puukehikkoon nahkaremmeillä. Kantohihnat hän teki vasikannahkahihnoista. Repusta tuli mukava kantaa. Tikkaan muotoinen kantokehikko jakoi kuorman paremmin selälle ja paransi ilmanvaihtoa selän ja repun välillä. Lisäksi sen avulla pystyi myös kantamaan enemmän. Åke täytti repun teltalla ja ruoalla, josta riitti sekä hänelle että retkikumppanille. Pian he jo istuivat postiautossa matkalla kohti pohjoista.
Reppu herätti huomiota tuntureilla. Repusta kiinnostuivat erityisesti saamelaiset, jotka viettivät viikkoja kerrallaan tunturissa. He ymmärsivät vankkarakenteisen ja painavanakin mukavan repun merkityksen. Eräs saamelainen pyysi Åkea tekemään hänelle samanlaisen repun. Kun hän seuraavan kerran meni tunturivaellukselle, huhu hänen repustaan oli levinnyt muiden poronhoitajien pariin. Ajatus erämailla kulkemista ja olemista helpottavien, uudenaikaisten varusteiden valmistustoiminnasta alkoi muotoutua nuoren Åke Nordinin mielessä.
Isänsä, hedelmäkauppias Karl-Erik Nordinin tapaan, Åke sai koulutuksensa Bröderna Påhlmans Handelsinstitut -koulussa Tukholmassa. Suoritettuaan 15 kuukauden asepalvelunsa juuri perustetussa ja erittäin vaativassa laskuvarjojääkärikoulussa Karlsborgissa Åke oli entistäkin vakuuttuneempi siitä, että toimiville ja kulutusta kestäville ulkoiluvarusteille oli olemassa markkinat. Hänen mielestään edes valtakunnan eliittijoukon varusteet eivät vastanneet odotuksia.
Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Åke oli pienenä poikana nikkaroinut ensimmäisen rinkkansa, tarkemmin sanottuna toukokuussa 1960, Ruotsin matkailuyhdistyksen lehden numero 4 putosi jäsenten postilaatikosta kaikkialla Ruotsissa. Jukonin peräpukamavoidemainoksen kylkeen liimattuna lukijat saivat nähdä pikkuruisen mainoksen juuri perustetun yrityksen, Fjällrävenin uudenlaisesta repusta. Mainostekstissä lukee seuraavasti: ”Kantokehikko kesti KEVYESTI 3 vuoden talvi- ja kesävaellukset.” Teksti jatkui: ”Jos tunnette jonkun lappalaisen ja poronhoitajan, kysykää häneltä, miten oikein painavaa kantamusta kannetaan. Silloin saatte tietää kantokehikon voittamattomista kanto-ominaisuuksista.” Postimerkin kokoiset ja mustavalkoiset kuvat esittävät nuorta, sotilasmaisen ryhdikästä miestä, joka kantaa valtavaa reppua selässään. Kuvat ovat samat, jotka nyt koristavat tämän kuvaston etusivua. Kuvien mies on Åke Nordin.